Lauantaina olimme väsyneitä illan tapahtumien jälkeen, ja Jonas vakuttelikin meille, että saisimme todennäköisesti seurata nuorisokuoron harjoituksia takapenkistä ja ehkä jopa torkahtaa. Toisin kävi. Soul Children of Chicago with Walt Whitman oli varautunut tuloomme ja istutti meidät kuoroasetelmaan kirkon etupenkkeihin. “Make sure that you sit next to someone who doesn’t look like you” Whitman opasti, ja sekoitti keskenään lapsikuorolaiset ja Gospel Helsingin.

Geehoolaisille jaettiin paperilla sanat, lapset itse osasivat kappaleet jo todella hyvin. Lauloimme “Free, thank God I am free, and I’ll never be bound again” ja “I’m a free worshipper” Eräässä laulussa lauloimme “He’ll never walk out on you, no never, no never” ja katsoimme toisiamme silmiin ja halasimme, molemmat kuorot toisaan. Musiikki soi kokoajan, rumpusetti löi komppia ja amerikanlippupaitainen mies soitti sähköpianoa.

Stemmat käytiin läpi niin, että jokaisen stemmalohkon edessä seisoi yksi kuorolainen, joka lauloi eteen stemman ja muut toistivat sen useaan kertaan kunnes johtaja oli tyytyväinen. Whitman vaihteli sitä, kuka sai laulaa edessä stemmaa muille, tuoden todella vahvan kasvatuksellisen aspektin nuorten elämään. Alttostemmaa lauloi alussa eräs äärimmäisen energinen ja ilmaisukykyinen tyttö, josta povasimme jo tulevaa tähteä. Hänen jälkeensä valokeilaan astui todella nuori, kenties 5-8 vuotias tyttö, joka lauloi upeasti ja sulatti sydämemme. Whitman kasvatti yhteistyön roolia harjoitusten ajan niin, että kun lauloimme “He’ll never walk out on you” ja katselimme toisiamme silmiin ja kosketimme toistemme harteita ja halasimme, se tuntui luonnolliselta ja hyvältä.

Harjoitusten jälkeen Gospel Helsinki sai kunnian esittää lapsille jotakin omasta ohjelmastaan. Lauloimme Kalliolle kukkulalle ja Take Me to the Water. Lapset taputtivat ja riemuitsivat tästä. Olimme heidän edessään kuoro muodostelmassa. Kappaleiden jälkeen pidettiin puheita. Jonas kertoi jälleen Jumalan kuvana olemisesta, ja kuinka jokainen on siinä tärkeänä osana. Whitman puhui myös kauniisti ja ojensi “pienen” lahjansa Ninalle. “500 dollaria. Näettekö lapset, minä kylvän siemenen kansakuntiin, yhteistyöhön”.

Lopuksi Whitman ohjasi lapset ympäröimään koko kuoromme ja pitämään kiinni käsistämme. He lauloivat kauniin laulun, jonka olivat juuri nauhoittaneet tulevalle albumilleen. “I need you, you need me, I need you to survive, I love you, you love me…” joka sai vähintään puolet ihmisistä kyyneliin. Lauloimme mukana ja tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Tässä olivat lapset, jotka eivät voineet olla varmoja huomispäivästä, ja kaukaa tulleet kalpeanaamat, jotka eivät tienneet mikä heitä odotti Amerikassa. Siinä hetkessä olimme kaikki yhtä suurta perhettä, Jumalan edessä, eikä mikään haaste tuntunut mahdottomalta.

Kappaleen jälkeen halasimme ja kiittelimme toinen toisiamme, otimme ryhmäkuvia ja juttelimme. Jostain nousi idea kutsua lapset Suomeen ja Ruotsiin. Kaikki tuntuivat äärimmäisen innokkailta asiasta. Toivon todella, että tapaaminen saadaan järjestettyä. Olisi todella ihana saada majoittaa heidät koteihimme tai pyrkiä edes jotenkin tarjoamaan heille pieni pala sitä rakkautta ja huolenpitoa, josta olimme päässeet osalliseksi harjoitusten aikana.

Lähtiessämme lasten vanhemmat ja lapset antoivat meille vielä “Stand With Us / Soul Children of Chicago” rannekkeita ja jokainen sai suuren kassillisen eväitä, vettä, hedelmiä, karkkia, kyniä, vihkoja, huulirasvaa… He olivat ajatelleet aivan kaikkea jo valmiiksi.

Tilaisuudesta hengästyneinä istuimme takaisin keltaiseen koulubussiin ja ajoimme kohti Indianan osavaltiota ja Dayspring Ministries kirkkoa (860 State St. Hammond, IN)  ja siellä odottavaa Workshop konserttia, jota veti Cynthia Nunn. Pysähdyimme matkan varrella Ford City Mallille syömään. Paikka oli aika autio. Söimme mitä saimme, pizzaa, pastaa, uppopaistettua kanaa ja kävimme kiertämässä hieman kaippoja. Teemu osti ihan hillittömän ison kultaisen ristin, jossa oli pohjalla isoin risti ikinä, sen päällä normaalihkon kokoinen risti, josta lähti vielä joka sakarasta oma ristinsä eri suuntiin. Se oli koristeltu tekojalokivillä ja maksoi 50 dollaria.

Timantti ja koruliikkeitä muuten oli aivan kaikkialla. Chicagon keskustassakin kokonainen kortteli pelkästään koruliikkeitä. Ostarilta sai ostaa myös kultaisia hammaspäälysteitä.

Joku tiesi kertoa syyn sille, miksi valtaisa ostoskeskus näytti niin tyhjältä. Subwayn työntekijä kertoi, että paria viikkoa tai päivää aiemmin siellä oli ammuskeltu. Googlaamalla tietoa aiheesta ei löytynyt, mutta veikkasin itse, että kenties se ei ollut vain yksinkertaisesti ylittänyt uutiskynnystä. Samaisella ostarilla ammuskelusta löytyi kyllä edeltävältä vuodelta ainakin yksi tapaus. Matkamme paikat olivat, en tiedä voiko sanoa poikkeuksellisen väkivaltaisilla alueilla, mutta kuitenkin alueilla, jossa väkivalta oli osa arkea. Pastori Maddoxin syntymäpäivillä mainittiin kaksi ammuttua lasta ja se, että kirkolla oli ammuskeltu aiemmin samalla viikolla. Väkivalta oli siis osa arkea, ja sen ymmärtäminen toi Gospel musiikkiin uusia ulottuvuuksia. “Say what you mean, mean what you say” se soundi mikä meillä oli Suomessa, oli kovan harjoittelun tulosta, ja vaikka moni laulaakin Jumalalle koko sydämestään, ainakin itsellä kuorotreeneihin liittyy paljon rutiinia ja saman toistoa vailla sielua. Se, mitä oivalsin täällä ja mikä näkyi myös ulospäin monista kokoonpanoista, oli se, miten aitoa laulu ja sen sanoma oli. Kun laulettiin vapautumisesta ja kahleista, ne olivat konkreettisia tämän päivän itseä rajoittavia kahleita ja vapautumista. Ei mitään historiallista vanhan toistelua.

Dayspring kirkolla meille tarjoiltiin lounasta ja söimme  ruotsalaisen Joy gospelkuoron kanssa. He esiintyivät kanssamme samana iltana. Lounastarjoilun jälkeen asetuimme yhdessä krikkosaliin eli Sanctuaryyn harjoittelemaan Cynthian omaa biisiä “Worthy of the Highest Praise” ja käymään läpi ne biisit, jotka esittäisimme kaikille. Istuimme aivan kaiuttimen vieressä ja ääntä säädettiin vielä entistäkin kovemmalle mitä paremmaksi meno meni. Kaijutin särisi ja korviin sattui mutta meno vain yltyi.

Konsertti alkoi ylistyspuheilla ja Dayspring kuoron lauluilla. Taulutelevision kokoinen kaiutin oli aivan eturivin korvanjuuressa. Itse en voinut laittaa korvatulppia, mutta ne joilla sellaiset oli, sanoi että korvat soi vielä pitkään sen jälkeenkin. Brynat Jones, Cynthia Nunn ja muutama muu vartavasten kutsuttu solisti vetivät hyviä soolobiisejä. Kuoro pääsi erityisesti mukaan varsinkin Cynthian ja Brynatin biiseissä. Ilta jatkui kolmen tunnin ajan, välissä jaettiin rakkauslahjoja tunnollisille seurakuntalaisille ja kerättiin kolehti Cynthia Nunnille. Viimeisen kappaleen jälkeen bändi vasta pääsikin vauhtiin ja jammitteli hyvän aikaa keskenään, kuorolaisten tanssiessa mukana. Brynat Jones myi omaa CD:tään ja kaikki ottivat ryhmäkuvia yhdessä.

 
Paluumatkalla bussissa oli pakko vain istua hiljaa ja katsella ulos bussin ikkunoista. Mitä juuri oli tapahtunut? Tässä nyt todellakin on koettu se yhteisöllisyys, se gospelmusiikin tarjoitus ja elävä olemus mitä olimme tuleet hakemaan. Ihmisten välittömyys, ystävällisyys ja vastaanottamiskyky kaikista arjenhaasteistaan huolimatta. Mustien asuinalue, jonne paikalliset valkoiset eivät astuneet jalallaanaan, oli näyttäytynyt meille rakkauden, jota piti näin kaukaa Amerikasta lähteä hakemaan saadakseen pienen palan Taivasta. Olin aivan haltioissani.