Keskiviikkona tapasimme jälleen tuttuun tapaan toisen kerroksen kokoustilassa aamiaisen jälkeen. Jonas kertoi päivän kulusta ja harjoittelimme joitakin kappaleita. Aamupäivällä oli vapaata aikaa ennen harkkoja, joten eri ryhmät lähtivät omille tielleen kaupunkiin. Itse osallistuin joki-järvi risteilyyn, jossa kerrottiin pilvenpiirtäjien historiasta ja ihasteltiin kauniita järvimaisemia. Oppaana laivassa istui noin kolmekymppinen Andy, jolla oli turistilippis, paksu punainen parta ja lievä “southern accent”. Pihla sanoi, että sitä oli ollut tosi vaikea ymmärtää. Andy kertoi taloista yksitellen, mikä talo oli Chicagon kolmanneksi suurin ja mikä olisi tuleva kolmanneksi suurin talo kun se valmistuu. Hän kertoi talosta, jolla oli kokonaan oma postinumero kokonsa vuoksi, ja joka oli Pentagonin jälkeen Amerikan suurin rakennus.
Näimme myös valtavan Michigan järven ja otimme kuvia toisistamme ja rakennuksista. Laivalla oli myös baari, josta sai olutta koko risteilyn ajan. Itseeni suuren vaikutuksen teki järven koko ja suuri sininen taivas. Rakennukset osoittautuivat tarkemman tarkastelun jälkeen kaikki hyvin erilaisiksi arkkitehtuurilta ja tarinaltaan. Söimme lounaaksi kuuluisaa Chicagolaista Deep Dish Pizzaa.
Iltapäivällä Dexter Walker tuli opettamaan meitä Willow Churchin tiloihin. Mies kertoi aluksi itsestään ja rankasta nuoruudestaan, siitä kuinka kuorolaulu ja kuoronjohtajuus oli pelastanut hänet melko todennäköiseltä turmiolta. Dexterin oma kuoro The Zion Movement, oli voittanut monia kilpailuita ja levyttänyt useita kertoja.
Kuoroharjoitus alkoi niin, että Dexter pyysi ideaa sopivasta ylistyslaulusta, jolla aloittaa harjoitus. lauloimme Jesus is Right here now, jonka Jonas oli kanssamme käynyt läpi vain hetkeä aiemmin “Mikäli sille tulisi tarvetta”. Dexter luki kappaleen Raamattua. Näin kuoroharjoitus palautettiin välittömästi oikeaan viitekehykseensä. Seurasin hämmennyksen ja ilon sekaisin tuntein, miten luontevasti tilanne eteni. “Totta kai me luemme Raamattua ja laulamme lyhyen ylistyslaulun ennen treenejä. Tässähän on kyse Jumalasta!” Jesus Is Right Here Nown aikana Dexter pyyhki kyyneliä silmistään. Reaktio oli välitön ja aito.
Tämän jälkeen kolmessa rivissä seisova kuoro (sopraanot ja altot kahdessa rivissä, tenorit ja bassot takana yhdessä rivissä) hieroi toistensa niskat lämpimiksi. Sen jälkeen opettelimme kappaleen I’ll Go, I’ll Run sekä I Open My Mouth to the Lord (I vow). Opimme hyvän lämmittely- ja artikulaatioharjoitteen joka kuuluu näin:
Lips, teeth, tip of the tongue
All jaw movement
Articulate better than that
Riimiä toistettiin eri sävellajeissa sekä koko kuorona että eri äänialoissa. Lisäksi harjoitusta tehtiin niin, että Dexter istutti koko kuoron alas, ja nosti äänittäin pari tyyppiä kerrallaan ikäänkuin tupla kvartetteina toistamaan riimiä, kuullakseen miten koko kuorossa toimii yksittäiset äänet. I Open My Mouthissa kuoro pääsi vauhtiin ja käsiä taputettiin ja liikuttiin vauhdilla. Tunnelma oli katossa, eikä kenelläkään jäänyt hetkeäkään aikaa rupatella vieruskaverin kanssa. Kuoro myös ikäänkuin halusi todistaa Dexterille, että hei näin hyviä me ollaan!
Harjoituksen lopuksi kävimme piiriin kädet yhdessä ja rukoilimme matkan, läsnäolevien ihmisten ja kansainvälisen yhteistyön puolesta. Harjoitus oli ollut paljon muutakin kuin vain teknistä osaamista. Se oli hengellinen kokemus, jonka kruunasi alun hengellinen teemaan virittäytyminen sekä loppurukous.
Dexterin tapaamisen jälkeen oli sellainen olo, että tätähän tänne tultiin hakemaan. Kuinka mikään tästä eteenpäin voisi olla parempaa? Willow Churchin kulman takana meitä odotti keltainen koulubussi, jonka kyytiin pääsimme nyt ensimmäistä kertaa. Penkit olivat kapeita, harmaan muovinahan peittämiä yksinkertaisia istuimia. Osassa oli turvavyöt kahdelle, osassa ei. Busiin etuosassa istuivat matkanjohtajat, takana sekalainen joukko äänekkäimpiä kuorolaisia, joilla juttua riitti. Meidät vietiin bussilla North Park Universityyn (3224 W.Foster Ave), jossa saimme osallistua paikallisen kuoron harjoituksiin. Yliopisto oli alunperin perustettu ruotsalaismaahanmuuttajien kotouttamiseen mutta oli sittemmin kasvanut ja kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Kuoron harjoituksia veti Stephen Kelly ja Helen Hudgens. Kampus oli kuin suoraan mistä tahansa jenkkileffasta. Punatiilistä päärakennusta reunustavat tammet kohosivat kauniina Amerikan lipun liehuessa salossa. Meidät ohjattiin sisään valtavaan kappeliksi nimitettyyn rakennukseen. Rakennuksen aulassa oli pysäyttävän kaunis maalaus Jeesuksesta. Harjoituksissa oli paikalla n. 50 henkeä. Minulle jäi epäselväksi, oliko kyseessä todella yliopisto vaiko lukio. Suurin osa paikalla olleista näytti 14-16 vuotiailta. He lauloivat todella kauniisti.
Käytössä ei ollut nuotteja, vaan laulut opeteltiin korvakuulolta toistamalla ja sanoja luettiin tulostetuista lapuista. Aluksi olo oli hieman pihalla, ja joku kuorokaveri saattoikin kysellä stemmaa tai hämmästellä papereiden määrää. Olo rauhottui kuitenkin heti, kun asettui vain tilanteeseen tarkkailemaan ja nauttimaan kokemuksesta. Tilanteen tarkoitus ei ollut ultimaattisen hyvä kuorolaulusuoritus, vaan vieraassa maassa oleminen ja paikalliseen kuorokulttuuriin tutustuminen. Oli itseasiassa todella rentouttavaa voida keskittyä itse laulamiseen ja tulkintaan, eikä nuottien tavaamiseen. Koko harjoitusten ajan bändi, rumpali, pianisti ja kitaristi (sekä Joonatan feat. sax) soittivat, ja tunnelma säilyi yllä. Pidin valtavasti siitä tyylistä. Sillä tavoin kukaan ei alkanut höpisemään keskenään vaan musa ja bileet jatkuivat äänialakohtaisista toistoista huolimatta lakkaamattomana.
Harjoituksissa oli läsnä ensin suuri massakuoro, n. 50 jäsentä ja sen jälkeen jäivät vielä harjoittelemaan n. 20 Ensamble laulajaa, jotka esiintyivät yhdessä. Järjestely toimi hyvin. Massakuoron harjoitusten päätyttyä Gospel Helsinki esitti Kalliolle kukkulalle sekä Take Me to the Water, joka sai yleisönsä taputtamaan ja vislaamaan.
Itse olin liikuttunut nuorten laulusta ja niistä biiseistä, joita laulettiin. Tilaisuus oli vähemmän hengellisesti latautunut kuin Dexterin kanssa vietetty intiimi treenihetki aiemmin päivällä. Silti lopuksi rukoiltiin ja laulujen aikana pääsi sisään hurmokselliseen tunnelmaan. Isossa hallissa oli tuuletus todella kovalla ja aika moni lähti paikalta ääni kadonneena. Päivä oli ollut pitkä mutta olimme saaneet ensimmäisiä maistiaisia siitä millaista Gospel voi olla ja millaista suurta yhteisöllisyyttä siihen liittyy. Muistan vahvasti ajatelleeni miten upeeta tämä oli ja miten mikään voisi olla parempaa kuin tämä?
